11.05.2006 Umpitunneli, Tornio

Tiedän yhä, mitä teit Torniossa.

Isiemme hyväksymä, ylioppilaan ehdottama ja tilastotieteisiin pohjautuva lähtöaikamme, 03:30 a.m., kohti Torniota löi nuorukaisia nurin ympäri rakasta työläiskaupunkiamme 11. toukokuuta armon vuonna 2006. Tänä aamuna Jalkaranta, Kilpiäinen, Vapauden- ja Aleksanterinkatu näyttäytyivät Nikkareille aivan uudessa valossa. Kouluun herääminen koulu-urani jokaisena aamuna oli ollut ihan nastaa tämän herätyksen rinnalla. Kun olin selvinnyt pahimmasta kuumeen, flunssan ja siitepölyallergioiden aiheuttamasta aamukankeudestani, muistin, mikä päivä oli ja minne olin lähdössä. Tieto Tornioon keikalle pääsemisestä ilahdutti minut eksponentiaalisesti esimerkiksi bilsan kaksariin verrattuna. Niinpä laitoinkin Jukkiksen lempparinutun niskaani ja lähdin iloisna Sammonkadulle treenikämpällemme.

Kun muut tekivät idiootti-tsekkiään 8-salin onkaloissa, keitteli Mäkinen vielä sumppejaan edellisiltana huoneeseensa organisoimalla kahvinkeittimellään. Pohjoislahtelaisellemme tämä sallittakoon. Asuihan tämä matkamme varrella.

Sorjanen aloitti ajamisen, mikä jatkui aina Kärsämäestä seuraavaan kuntaan, joka ansaitsee nimensä tasan yhtä paljon kuin ihminen armon kristinuskon mukaan. Kunnan voisi aivan hyvin liittää mielestäni Kärsämäkeen, niin mitätön tämä oli. Kärsiksellä oli sentään hullunlehmäntautiepäily. Osa yhtyeen jäsenistä päätyi ostamaan joka tapauksessa juuri siitä Snickerssin kokoisesta kunnasta ensimmäiset oluensa, juuri kello yhdeksän. Myös kirpputori ja tämän omistajan näkemykset elämästä tulivat koluttua. Ike osti slipoverin ja festaripaidan.

Kello ei ollut vielä puoltapäivää, kun olimme jo Oulussa. Näytti toden totta siltä, että olimme ajoissa - ja aivan helvetisti. Omia mielipiteitä lähtöaikamme nappiin osuvuudesta ei säästelty. Päätimme kuluttaa aikaamme Röyhkän paskassa kaupungissa. Joel etsi Osuuspankkia, koska hävitti kaksi vuotta sitten tunnuslukunsa ja halusi nyt nostaa käteistä. Päätimme mennä yhdessä kuuluisille Oulun halvoille pitsoille. Pizza 2,90 € -kyltti ei ollut vain mainos kuten Wiidakko-kitaristi Tuomo Tähtisen kaverin kokemus oli osoittanut. Tuomon toveri oli nimittäin mennyt jyväskyläläiseen kebab-paikkaan ulkona olleen Kebab ranskalaisilla 3,50 € -ilmoituksen vuoksi. Tilattuaan ko. tuotteen ravintoloitsija oli kylmästi ilmoittanut hinnaksi 6 euroa. ”Mutta ulkonahan oli mainos, että kebab ranskalaisilla maksaa vain 3,50 €”, oli T.T:n kaveri vastannut. Kebab-ammattilainen oli vastannut sen olleen vain mainos.

Joka tapauksessa valtaosalle yhtyeemme jäsenistä 2,90 € pitsasta oli liikaa, tai paremminkin liian vähän. Pihimpänä meistä päädyin siis tähän nimeltä mainitsemattomaan pizzeriaan yksinäni – olihan tämä koettava. (Muut menivät kadun toisella puolella olevaan herkkuravintolaan, jonka roiskeläpät kuulemma sulivat suussa.) Kaurismäkeläisyyttä ei valinnastani puuttunut. Pizzan täytteistä ei voi sanoa samaa. Kooltaan hiivahyväkäs oli kuitenkin mallikelpoinen, jopa niin suuri, että käärin mittavan palan siitä iltapalaksi. Myöhemmin Ike totesi paikallisen kaverinsa kertoneen, että juuri minun ravintolani letuista tulee poikkeuksetta "pers'kusi" (oululainen nimitys ripulille). Myöhemmin kuulin eri lähteestä myös tositarinan, jonka mukaan samaisen, edelleen nimeltä mainitsemattoman, ravintolan tiskin alta olisi saanut amfetamiinia oikean salasanan avulla. Kumpikaan urbaanilegendoista ei osunut kohdalleni: "kinkku-ananas" ei osoittautunut tarvittavaksi salasanaksi eikä takapuolenikaan toiminut normaalista poikkeavalla tavalla.

Kun pizzat oli nautittu, Joel ja Ike tapasivat pohjoisen ystäviään. Minä, Sorjanen ja J-P yritimme saada aikamme kulumaan koleassa Oulussa. Päätimme suunnata kirpputorille. Kirpparilla julistimme teksti-t-paidat pannauhkabullaan, ostimme Ikelle jo toisen slipoverin ja valitsimme Sorjaselle pitkän jahkailun jälkeen virallisen skenelippiksen, joka sai illan aikana monet mojovat naurut osakseen.

Kello kahden paikkeilla lähdimme jatkamaan matkaamme kohti Torniota, joka löytyi yllättävän helposti jostakin pohjoisesta, aivan länsinaapurimme rajan tuntumasta. Heitimme kamamme yösijaamme, ainakin kymmenen hipin asuttamaan kommuuniin ja vanhaan kauppaan, jonka oli määrä siirtyä kesäkuussa tehokkaan liikerakennuksen tieltä. Hippi-Mekasta puheen ollen oli saamamme kohtelu ja vieraanvaraisuus jostain aivan muualta kuin tältä itsekkyyden planeetalta. Ennestään tuntematon nuorisojoukkio nimittäin tarjosi haisevalle, likaiselle ja röyhkeälle seurueellemme patjojen ja sohvien lisäksi myös ruokaa, loistavaa seuraa ja toimivat jatkot, vaikka ainakaan allekirjoittaneen käytös ja huumorintaju eivät olisi näitä ylellisyyksiä ansainneet.

Käteltyämme joitakin ihmisiä ja kerrottuamme nimemme menimme hyvissä ajoin soundcheck- eli keikkapaikallemme, Umpitunneliin. Tila oli mukava, joskin kuuma kuin Zidane tämän vuoden MM-finaalissa. Roudauksen ja pienen alkutahmeuden jälkeen pääsimme tsekkaamaan soundimme erittäin ystävällisen ja ammattitaitoisen (nais-)miksaajan seurassa. Kaikki tuntui toimivan oikein mallikkaasti.

Tšekin aikana ja etenkin sen jälkeen koin omassa tilassani jotakin merkillistä. Aamulla nautittujen kipu- ja tulehduslääkkeiden, Findrexinin ja unen vaikutus alkoivat nimittäin hiipua. Oloni oli suoraan sanoen aivan paska. Minulle tuli yllättävän kova kiire Hippilandian sohvalle nukkumaan. Nautin joitakin flunssalääkkeitä, mutta niiden vaikutus ei ollut lainkaan haluamani kaltainen. Ne eivät tuntuneet toimivan juuri lainkaan, ainakaan helpottavaan suuntaan. En ollut ikinä tuntenut itseäni yhtä kipeäksi. Päähän ja kehoon sattui eikä hengittäminenkään ollut helppoa. Samalla kun Sorjanen pakotti minut litkimään vähintään Saimaan verran vettä, tuota vanhinta voitehista, minä sekoilin elämäni kuumehoureissa. Nauroin kippurassa ja olin valmis viemään omat sisäänpäin lämpiävät juttuni aivan äärimmilleen. Kun Ike kertoi ostaneensa uuden verkkatakkinsa Heinolan työttömien kirpputorilta, minä valehtelin ostaneeni äitini vanhan pusakan Heinolan raiskattujen kirpparilta tai itse asiassa Heinolan anorektikkojen vastaavalta. Vain harvat nauroivat. Kaiken tämän lisäksi synnytin esikoiseni, jonka nimi jääköön arvoitukseksi.

Kun pojat olivat käyneet Ruotsin puolella ja saaneet minut jo istuvaan asentoon, läksimme takaisin keikkapaikallemme. Yhä valoisa tila (noilla leveysasteilla aurinko ei oikeastaan toukokuussa enää laske) oli Peace of Insanityn aloittaessa, seuruettamme, edellä mainittuja hippejä ja joitakin yksittäisiä hahmoja lukuun ottamatta, tyhjä. Yhtye soitti yleisön puutteesta huolimatta hyvinkin salonkikelpoisesti. Erityismaininnan saa huomattavasti alle kapakkaiän oleva rumpali, joka vasaroi rumpujaan vähintään yhtä kovalla intensiteetillä kuin Joel myy vasaroita Hong Kongissa (tätä kirjoittaessani Joel viettää viimeistä työpäiväänsä ko. halpahallissa). Eräänlaista ihailua herätti myös yhtyeen vahvasti esiintyvä keulakuva, vaikka taikoikin performanssinsa lomassa tamburiinimme rumpulavan alle siten, ettemme pystyneet käyttämään sitä enää omalla keikallamme.

POI:n viimeisteltyä teoksensa astelimme lavalle mukavissa, joskin epävarmoissa fiiliksissä. Edellinen keikkamme Torvessa oli nimittäin ollut jotain aivan katastrofaalista. Oloni oli jo hieman parempi ja itse keikalla tuskin huomasin tautini oireita. Esiintymisemme meni oikeastaan hyvin. Ensimmäistä kertaa kiinnitimme aidosti huomiota biisiemme tempoihin ja tarkkuuskin taisi olla meille aatelisluokkaa. Paremman keikan rinnalla tämä ei välttämättä olisi ollut kovinkaan kummoinen veto, mutta nyt se tuntui hyvältä. Maksaneita katsojia ei arvioideni mukaan ollut kolmeakymmentä, mutta he näyttivät iloisilta ja suhteellisen mukaansa temmatuilta.

Uupuneina ja etenkin hikisinä astuimme alas lavalta, laitoimme vähäisiä kamojamme kasaan ja kiiruhdimme takavasemmalle: takahuoneen kautta baarin puolelle. Kun minä ja Virtanen saavuimme tupakansavuun, oli Sorjanen jo kerinnyt järjestämään paikallisen promoottorin kanssa meille Pohjois-Suomen kiertueen ensi syksylle – ja kuinkas muuten kuin skenelätsä päässään. Tästä riemastuneina varastimme Jukkiksen kanssa Jussin hatun vuoron perään, laitoimme sen päähämme ja Sorjasta matkien järjestimme erilaisille yhtyeille mitä ihmeellisempiä kiertueita aakkosjärjestyksessä etenevästä kiertueesta Raamatun tapahtumapaikkojen rundiin. Jälleen vain ani harvat nauroivat.

Ilta jatkui suhteellisen vauhdikkaissa merkeissä aina aamuun saakka, joillakuilla  se jatkui tämän jälkeenkin. Aamukuselle kömpiessäni näin Iken tulevan kaupasta kaljatölkit käsissään. Myöhemmin herätimme hänet Joelin kanssa tupakkahuoneesta kaatamalla kylmää vettä hänen kasvoilleen.

Aamupäivällä paluumatkaan lähteminen venyi, sillä Sorjanen tunsi alkoholin kroolaavan hänen veressään vielä puolenpäivän aikaankin. Hyvästelyjen, kiittelyiden ja rajujen keskinäisten avautumisiemme lomassa onnistuimme lähtemään varmaankin kello neljäntoista hujakoilla. Paluumatkalla puhuimme asioista, kävimme Joelin oululaiskaverilla, ihmettelimme jälleen nousevan kuumeeni sivuvaikutuksia ja pelasimme mielikuvituksellista peliä, jonka ideana oli keksiä mahdollisimman monella kirjaimella alkavia tiettyyn aihepiiriin kuuluvia sanoja tietyssä ajassa. Ike jäi jo Jyväskylässä ja me muut lupauduimme menemään kahville Sorjasen vanhemmille Heinolaan. Vitsailimme, mitä kaikkea kertoisimme reissustamme Sorjasen äidille, Annelle, tämän siitä kysyessä.

Lahdessa minut armahdettiin roudauksesta erittäin huonon kuntoni vuoksi. Aleksanterinkatu 15 B as.? oli edellisestä helpotuksesta huolimatta yllätyksekseni täynnä Saksasta vierailulla olevia nuoria, jotka päätyivät kohteliaiden esittelyjen sijasta mulkoilemaan likaista, haisevaa, sairasta ja uupunutta suomalaista kuin haudasta nousutta fuhreria.

– rumpali Wille Hyvönen

› Palaa keikkalistaan