| |
|
|
Raksa-lehti 11/2004
Nilkeistä
Kun progesta puhutaan, heti ensimmäisenä ei tule mieleen mitään uutta tai kiiltävää. Proge on wanhaa ja arwostettua. Pölyistä ja undergroundia. Ehkä juuri siksi moni bändi haluaa liittää musiikkityyliinsä etuliitteen "proge". Vinyylinkatkuisen etuliitteen lisäämisen ajatellaan maustavan maalifarkunmakuista musiikkityyliä sielukkuudella ja sisällöllä.
Moderni musiikkibisnes on nimittäin kaikista vähiten viivakoodilukijallaan nuollut progen…
…viivakoodeja.
Yhteenvetona: proge on nykymusiikille sitä, mitä japanilainen jousiammunta urheilulle – lähes tulkoon koskematonta. Siinä onnistuminen on kullanarvoista ja vaikeaa, sillä progen arvostajat ovat genrestään harvinaisen tietoisia. Tästä pääsemmekin itse kysymykseen – mitä progella (ja etenkin siinä onnistumisella) on tekemistä alle kaksikymppisten lahtelaisnilkkien kanssa? Jätän lukijalle yhden kappaleen miettimisaikaa… sillä välin kerron bändistä nimeltä Nick Arse & the Arsenicks.
Myrkynkatkuinen nimi kuuluu orkesterille, joka nuoresta iästään on niittänyt nimeä Lahden bändisaralla. Voitto komeettaklubin bändikisoissa, sekä vastikään ilmestyvä studioäänite ovat kylmiä faktoja edellä mainittujen keltanokkien puolesta.
– Ensimmäistä kertaa musiikkimme pääsee todella oikeuksiinsa, bändin rumpali Wille Hyvönen kommentoi uutta levyä. – Vaikka jokaista kappaletta ei voi rakastaa yhtä paljon, kuulostaa uusi levymme siltä, että sitä voisi kuunnella ihan siviilissäkin, basisti Jukkis Virtanen niin ikään hehkuttaa.
Hyvösen ja Virtasen lisäksi bändin kuuluu kitaristi Jussi Parviainen, kitaristi/saksofonisti Jussi Sorjanen, sekä laulaja Sir Joel Mäkinen.
Oman kertomansa mukaan bändi soittaa riffipohjaista, melodista progemusiikkia. Mediaseksikkyys sikseen – sitä se onkin. Sir Joel Mäkinen kertoo rakastavansa kaikkia muitakin musiikkityylejä kuin Gandhi muita uskontoja. Se näkyy musiikissa monipuolisuutena ja vaihteluna.
– Mikään musiikkityyli itsessään ei ole kirosana. Joitain vain raiskataan. Joko kaupalisuuden vasaralla, lahjattomuudella tai sitten jollain muulla, Mäkinen jatkaa.
Lopputulos on siis se, että progella ja lahtelaisnilkeillä on jotain tekemistä keskenään. Kuinka paljon, sen näyttää aika ja arsenicksit itse. Esiinpistävin asia Nick Arse & the Arsenickseissa on luultavasti heidän ainutlaatuinen kielellinen ilmaisunsa. Parhaimmillaan lyriikoista tulee sanataidetta, joka nousee jo itsessään esille tavanomaisesta kuulijoiden vähättelystä. Idea on hieno, sillä suurinta kultaa kuulijalle on musiikin oma jäsentäminen.
– Se on tietoinen valinta. Kuuntelijaa ei saa kohdella yhtä saamattomasti kuin karjaa, Mäkinen valistaa.
Saamattomuudesta ei taasen hämäläisprogeilijoita voi syyttää, sillä uusi materiaali on kootussa muodossa jo kolmas lajiaan. Aikaisemmin ovat ilmestyneet levyt Silloin tällöin (2002) sekä Perjantai sortaa heikompaa (2003).
Tuomo Luukkanen
Ohessa oli pressikuva, jossa nukuimme.
› Palaa Media-osioon
|
|
